AMY
synt. 27.4.1996 k. 20.10.2010
i. Tallitontun Iiro
e. Tallitontun Camilla
Syntymäpaikka: Tallinna, Viro
Kasvattaja: Helgi Wilemson
Ami oli pallohullu; tennispallot olivat ne parhaat! Ami tapasi "jyystää" tennispalloista karvaisen päälliosan ihan sileäksi; yleensä ruokailun jälkeen Ami vietti pitkän tovin jyystäen tennispallon pintaa - taisi puhdistaa hampaitansa, jotka muuten olivatkin viimeisen päälle loistokunnossa aivan loppuun asti! amillahan oli täydellinen leikkaava saksipurenta. Pariisilainen eläinlääkärimme ei koskaan lakannut ihastelemasta Amin purentaa; hänen mielestään Amin kallo olisi kelvannut esimerkiksi täydellisestä koiraeläimen kallosta! Täydellinen oli tyttömme muutenkin! Luonne oli napakymppi, ihanampaa ja älykkäämpää koiraa saa etsiä! Ami oli erityisen tiedostava koira; Amilla taisi olla sen kuuluisan kuudennen aistin lisäksi vielä pari muutakin.
Ami oli pennusta saakka aivan uskomaton paketti; aina sisäsiisti, 13 viikkoisena toi minulle keittiöön talutushihnansa, ja kun en siitä viestiä ymmärtänyt, niin seuraavaksi keittiön lattialle ilmaantuivat ulkoiluhousut! Muistan myös elävästi, miten unohdin kotiavaimeni Kaivopuiston rantaan istuskeltuamme siellä Amin kanssa tovin, ja kun yritin kiskoa koiranpentua eteenpäin, Ami vain vinkui hätääntyneen olisena ja kiskoi minut takaisin juuri siihen paikkaan mistä olimme lähteneet, ja kas1 siellähän olivat maassa avaimeni! Uskomatonta. Ami myös kävi aina hakemassa ompelulangan ompelukoristani, kun hänen pehmolelunsa sattui menemään rikki; Ami oli nähnyt minun ompelevan lelut kasaan langalla ja neulalla, ja seuraavaksi kun leleu meni rikki, Ami meni omatoimisesti hakemaan lankarullan, toi sen minulle ja pudotti eteeni lelun viereen ja alkoi napittaa tummilla mantelisilmillään intensiivisesti että korjaahan nyt mun lelu!
Amilla oli 1,5 vuoden ikään mennessä kaksi aivan hulvatonta uhmaikää; ensin noin 7kk-10kk (tuhosi silloin ison osan yksiötäni) ja toinen siinä 1,5 vuoden iässä, joka kesti muutaman viikon. Uhmaiät koettelivat kyllä hermojani toden teolla, tulipa siinä jokunen kyynelkin vuodatettua! Uhmisten jälkeen, kun kaapin paikka oli työn ja tuskan kanssa saatu osoitettua (otti koville, sen myönnän) Amista tuli mitä ihanin ihmisen paras kaveri, joka rakasti omaa perhettään SUURELLA SYDÄMELLÄ ja intensiteetillä. Vanhemmiten Amista tuli melko mustasukkainen; Iskää ei saanut yksikään narttukoira lähestyä, se oli selvä, ja Balmerinkaan ei tullut liikaa heilastella toisten narttujen kanssa. Jos Balmer sattui osoittamaan turhan innokasta kiinnostusta toista narttua kohtaan, voi olla varnma että muutaman sekunnin jälkeen kuului taustalta Amin KIPAKKA haukahdus, että kuules ukko, alahan tulla tänne sieltä!! Myöhemmin olen ajatellut tämän olleen yksi osasyy BAlmerin remmikäyttäytymiseen (tai sen puutteeseen...)
Amin suosikkileluja olivat myös aivan pikkuriikkiset pehmolelut; yksi joka kulki mukana vuodesta toiseen oli Nalle Puhin Jänö (jolta tukka ja häntäpallero tuli vuosien saatossa parturoitua huolellisesti!) ja eräs Ampiainen. Niitä kuljetettiin aina mukana eikä Ami MILLOINKAAN rikkonut leluja. Meillä on edelleen kotona ainakin 10 vuotta vanhoja Amin leluja, jotka ovat edelleen kunnossa :o)
Ami rakasti auringonottoa; kun muut hakeutuivat jo varjoon, meidän Amppu makasi tyytyväisenä paahteessa hymy naamallaan. Amin vatsa muuttuikin aina kesäisin ihan tummaksi, melkein mustaksi, ja tapasinkin laittaa siihen toisinaan vähän aurinkovoidetta. Keväisin kun aurinko alkoi paistaa ikkunasta sisään, Ami oli varmasti ensimmäinen, joka bongasi ne kaikkein ensimäiset säteet!
Ami ei tykännyt uimisesta, eikä pesuista. Kesäisin uimarannalla Amilla oli ihan oma harrastus; hän keräsi pää veden alla huolellisesti valikoiden mahdollisimman pyöreitä kiviä, ja kantoi niitä tunti toisensa jälkeen ylös rannalle ja asetteli ne!! miltei täydelliseen puoliympyrän muotoon!! Mikä oli mielestäni melkein käsittämätöntä - silloin viimeistään ymmärsin, että Ami ei olekaan ihan tavallinen koira. Harva koira kuitenkaan ymmärtää tehdä rakennelmia, jotka näyttävät siltä, että niiden apuna olisi käytetty harppia! Ami oli hyvin säntillinen, rauhallinen ja ARVOKAS. Ami oli myös niin Diiva kuin vain parson russellin terrieri voi ylipäätään olla. Ami oli aina johtaja, siinä ei koskaan ollut epäselvyyttä. Ami väisti hienoisesti koirien välisiä nujakoita, ja käveli kuin kuningatar paikalle kun muut olivat häslinkinsä hoitaneet. Ami oli luontainen johtaja, itsevarma, peloton, rauhallinen ja kunnioitusta herättävä eikä koskaan haastanut riitaa, mutta ei myöskään kavahtanut ojentaa muita jos tarvetta ilmeni.
Ami rakasti hyvää ruokaa; joka vanhemmiten näkyi pienoisena pyöreytenä. Kana oli suurta herkkua samoin tietysti paisti...Ami oli valitettavasti hyvin allerginen, monelle asialle, ja allergiat olivat pahimmillaan Amin ollessa noin 4-7 vuotias. Tein Amille aina ruoat, teolliset ruoat eivät käyneet alkuunkaan. Silloin ei vielä ollut niin upeita tuotteita kuin nykyään. Kyllähän Amikin olisi elellyt tyytyväisenä esimerkiksi jollakin Acana kuivaruoalla, mutta silloin sitä ei vielä tuotu Suomeen. Hyvällä hoidolla Ami eleli tyytyväisenä vaikka ajoittain allergiat kiusasivatkin. Onneksi ne helpottivat iän myötä, ja viimeiset vuotensa Ami eleli melko lailla ilman sen kummempia oireita.
Ami oli erittäin elämänhaluinen ja sitkeä sissi; Amia ei mikään lannistanut taikka hetkauttanut. Tämän tytön hermot olivat terästäkin lujempaa tekoa. Tapasimmekin sanoa, että jos talo sortuisi ympäriltä, niin Ami vain kävelisi raunioiden tuhkan ja pölyn seasta tyynen rauhallisesti, pudistelisi pölyt turkistaan ja napittaisi meitä silmiin kuin kysyen: ja mitäs seuraavaksi tehtäisiin? Varsinainen viilipytty oli tämä kultainen tyttömme.
Ami sai Balmerin kanssa pentueen vuonna 1999 loppuvuodesta. 26 - 27 joulukuuta 1999 välisenä myrskyisenä yönä syntyi Normandialaisessa kalastajakylä Villervillessä 4 pentua, 2 urosta ja 2 narttua. Synnytys syjui helposti ja ilman komplikaatioita ja Ami hoiti emon velvollisuutensa hyvin. Ami oli emonakin rauhallinen ja pidättyvä, aikä mitenkään nujuuttanut pentujensa kanssa, siitä piti isä Balmer huolen...pentu itsekin. Kyseessähän oli vahinkoastuminen, joka tapahtui paljon ennen juoksujan alkua...Pennuista kolme oli trikkimaskeja ja yksi valkoinen. Pennut, Aaron, Anni, Amanda ja Benjamin tulivat kanssani Suomeen, ja löysin kaikille oikein hyvät kodit. kahta pennuista, Aaronia ja Benjaminia olen nähnyt jälkeenpäin. Aaron on aivan täydelleen Amin kopio eleitä ja ilmeitä, pään asentoja myöden (vaikka olikin pentuja täysin isänsä näköinen!) ja Benjamin taasen, joka muistutti pentuna aivan Amia, on vanhemmiten muuttunut Balmerin kaksoisolennoksi! Ihania koiria niistä tuli, jotka ovat vanhempiensa tavoin älykkäitä, nopeita oppimaan, kilttejä ja tottelevaisia terrierejä...eivätkä ole sairastelleet sen koommin kun selviytyivät viikon vanhoina ripulista!! Kokemus oli ehdottomasti yksi elämäni antoisimpia ja hetkeäkään en vaihtaisi pois, vaikka pariisin yksiömme muistuttikin aika ajoin enemmän vessaa kuin asuntoa!
Pariisissa Ami oli kuin kotonaan. Ami rakasti kaupunkimiljöötä kaikkine ihmisineen ja ravintoloineen, jonne Pariisissa olivat koiratkin tervetulleita! Ami olikin varsin tunnettu ja rakastettu vieras paikallisissa brasserioissa. Onpahan tyttömme illastanutkanssamme jopa Michelin-ravintolassa Pariisin Operan kupeessa! Varsinainen kokemus oli sekin!
Ami rakasti ihmisiä yli kaiken; ja ihmiset Amia. Yhtäkään ihmistä en ole tavannut, joka ei olisi lämmennyt Amin vetovoimalle. Ami oli hyvin inhimillinen ja se vetosi ihmisiin. Jopa edesmennyt mummini, joka ei oikeastaan sietänyt koiria, rakasti Amia. Kerran kysyin mummiltani, että miten sinä Amista tykkäät, sehän on myös koira? Ja mummini vastasi hyvin tietäväisenä: "Niin, mutta Ami ei olekaan SELLAINEN koira!" Ami olikin niin paljon enemmän kuin koirat keskimäärin ovat. Unohtumaton persoonallisuus. Paras Ystäväni.
